~ Children's Heart ~ 

He olivat erillaisia ikäisikseen. Alexsandra 11 oli kaunis punatukkainen ja hiljainen tyttö, hän oli vanhin 3 sisarus katraasta. Toisena tuli Erica 8v vaaleahiuksinen pikkuinen tyttö, josta ääntä lähti. Kolmantena tuli pikkuinen Miguel 3v joka ei osannut puhua jolla oli ruskeat hiukset. Nämä kolme olivattoistensa tuki ja turva he olivat todella läheisiä toisilleen. 

Minä istuin kaatopaikalla, katselin paikkaa avarakatseisena. Minä olin vanhin sisaruksista joten minun oli hankittava ruokaa ja lämpöä nuoremille sisaruksilleni. Me asuimme kadulla meidän vanhempamme olicat myyneet meidät vanhalle pariskunalle, rahat jotka he saivat he käyttivät viinaaan. Ei mennyt aikaakaan kun toinenvanhuksista kuoli. Toine ei enään halunut pitää meitä, tässä me nyt olemme. Kadulla, Meidän on pidettävä itse itsestämme huolta. Ruokien ja muiden asioiden varalta.

Nousin seisomaan olin löytänyt ruoan jämiä joista me saisimme hyvän ruuan. Kuinka ihmiset haaskaavat näin paljon ruokaa roskiin minä ihmettelin hiljaa mielessäni. Minusta saatoi nähdä että asuin kadulla. Vaateeni olivat kuluneet , rähjäiset sekä likaiset.

- Erica! Minä huusin hymyilen
-Hei sisko

Erica otti puolet tavaroista ja asteli luolamaiseen kiviseen asuntoon se eiollut ehkä kaikkei parhain koti mutta silti se oli meille koti.

-Vieläkö Miguel on kipeä? Minä kysyin katsoen Ericaa
-On hän hän melkein kokoajan itkee vain. Erica sanoi
-Älä itke. Pian saat hyvää ruokaa niin paranet minä sanoin katsellen Miguelia

Minä istuin tuolilla katsellen Miguelin nukkumista, pari minuuttia sitten hän oli vielä itkenyt ja kuumekin oli noussut. Minua huolestutti emmekö minä ja sisareni osaneetkaan pitää huolta Miguelista. Erica leikki minun tekemälläni nukellaan, minä en enään voinut leikkiä kuin lapsi, minulta oltiin ryöstetty lapsuus. Joka sunnuntai luonamme kävi jokin kummalinen täti. Hänellä oli kalliin näköiset vaateet ja hän kyseli miten minulla ja sisarillani meni. Emme osaneet luottaa melkeimpä kehenkään sillä meille ei oltu tehty mitään hyvää pienen elämämme aikana. Onneksi nyt Miguel nukkuu hänen itkunsa sai minut aina surulliseksi kun en voinut auttaa pientä.

- Erica menen ulos tulen sivsn kohta! Minä huusin siskolleni.
- Hyvä on Alexsandra!

Minä kävelin kylmenevässä yössä. En huomannut että joku seurasi minua. Kävelin yhdelle talon nurkista kun jonkun käsi tarrautui minua ranteesta.

- Kuka!? Minä huudahdin
- Alexsandra.. Sinä ja sisaresi tulette nyt minun mukaani..

Tarttuja oli tutun oloinen nainen, hän oli lastenkodin johtajatar, Älä unta näekään! Minä repäisin itseni irti ja olin pakenemassa syrjäiselle kujalle kun kaksi miestä saa minut kiinni. Keitäs muitakaan kuin sosiaali viranomaisia, samalla asialla kuin lastenkodin nainen. Miehet työntävät minut autoon jossa yksi naisista istuu. He sulkevat oven ja nainen kstsoo minua hieman tiukkana.

- Me ajattelemme vain teidän parastanne. Ymmärräthän sen Alexsandra? Vaalea  hiuksinen nainen sanoo.
- En! en ikinä tule ymmärtämään! alexsandra huudahti

Toideen autoon nostettiin nukkuva Miguel ja Erica tuli minun kanssani samaan autoon. Auton kuljettaja käynnisti js lähti ajamaan pois minun ja sisarieni koti kaupungista Firenzestä. He ajoivat kohti Napolia. Uutta kaupunkia uutta maailmaa. 

Kaksi vuotta oli kulunut viimeisestä reissustamme. Olimme muuttaneet kaupunkiin. Olimme lasten kodissa. Paikassa johon kukaan lapsi ei tuohon aikaan halunut...

Alexsandra! Johtajarraren ääni kivahti kun minä kävelin käytävällä. Mietin hiljaa päässäni mitä minä nyt olin tehnyt väärin. Käänyin vihaiseen naseen silmäni kylmän rauhallisesti kysyin mikä johtarella oli. Hän pyysi minut toimstoonsa.

- on ollut todella vaikeaa aina löytää isomille lapsille kotia, mutta tällä kertaa sinulle löydettiin sellainen. Muutat 2 viikon kuluttua pienelle maatilalle jossa pariskunta kas attaa sinusta aatelis naisen. Johtajatar sanoi.

-E..entä sisareni.? Tulevatko he mukaan? Katseeni oli naisen silmissä.

-Alexsandra.. he adoptoivat vain yhden tytön ikäisekseen sopivan. Ja sinä olet juuri sopiva. Nainen selitti

-Ei! En lähde mihinkään. Sinä sanoit että minä ja sisareni menemme samaan kotiin! Sinä lupasit! Kyyneleet nousivat silmiini.

-Nuori neiti! ette korota ääntänne minulle! Johtajarar huudahti.

- Sen sanon se asia on varma en mene minnekään ilman sisariani. Lähdin huoneesta oven rysäyttäen kiinni.

Paikka jossa olimme oli keslellä metsää, korvessa. Astelin ulos ja metsää kohden menin. Oli keski kesä. Miksi muka minun pitäisi kasvaa aateliseksi. Täällä on paljon enemmän parempia tyttöjä. Tulen saamaan rangaistuksen kun korotin ääntäni johttajattarelle. Mutta en välittänyt.

Alexsandra! Erica huusi minulle kun keinui. Minä nostin käteni hänelle.. mietin pienessä päässäni miten kertoisin sisarilleni että menetämme toisemme. En voinut jättää Miguelia sillä hän oli uudestaan kovassa kuumeessa. 

~Rika Valkoisen taivaan lintu~

Hei ajattelin kertoa teille tarinan eräästä koirasta. Taivaan jumalasta, nimeltä Rika. Rika syntyi aivan tavaliseen perheeseen isoveljensä Rivetin ja pikkusiskonsa Harun kanssa. Heidän lapsuutensa oli tavallista. He leikkivät Emonsa Yomabukin kanssa ja oppivat kaikkia uusia juttuja isänsä Zeron kanssa. Yksi asia muutti Rikan elämää, Rika oli valittu emonsa perijäksitaivaan jumalaksi heti taivaan suden Shiron jälkeen. Pentujen isällä oli tpoikanimeltä Blood Daimond. Pian kaikkien näiden elämästä tuli täyttä helvettiä.

Kaikki alkoi siitä kun Blood Daimond ei saanutkaan isänsä perijänä paikkaa, häntä ei valittu paikan johtajaksi. Vaan Rika oli seuraavana perijänä sillä paikassa oli sääntö että joka toinen johtaja on oltava naaras. Nyt on naaraan vuoro. Blood Daimond hermostui asiasta ja karkasi. Seuraava päivä alkoi hiljalleen Rivet ja Haru olivat isänsä kanssa. Rika ja Yomabuki olivat hakemassa vettä läheiseltä lähteeltä. He menivät hakemaan astiaa ihmisten ladosta kunnes savu täytti pienen huoneen. Yomabuki työnsi Rikat pois päin ja sanon että tämä juoksisi ulos Äiti tulee ihan perässä. Mutta näin ei käynyt. Koko lato oli tulessa. Kattoromahti ja Yomabuki jäi loukkuun. Kattoparru oli murtanut tämän selän. Koko lato oli ilmiliekeissä Yomabuki kuoli tuona iltana. Rika huusi äitinsä nimeä itkien. Mutta ei osanut auttaa. Hän näki miten Yomabuki kuoli. Hänen äitinsä oli kuollut tämän silmien edessä. Vain musta varjo oli seuranut naarasta kalliolta. Vaistomaisesti Rika pyrähti juoksuun. se itki ja juoksi se ei tiennyt minne mennä. Hän juoksi aikansa ja oli aivan väsynyt. Naaras nukahti puun juurelle ja seuraava muistikuva oli että hän heräsi Isolta luolalta mitä kutsuttiin "Kiviröyhkiöksi" Mitä tapahtui nuina aikoina? palataan ajassa takaisin päin.

Se tumma varjo jonka Rika oli nähnyt oli hänen velipuolensa Blood Daimond. Blood Daimond oli liian vallan haluinen että hän tappoi jopa isänsä vaimon. ja oli valmis tappamaan myös nuo kolme pentua. Viha kiehui Blood Daimondin sisällä. Se käveli luolaa kohti jossa tämän isä ja kaksi muuta sisarta oli. Zero näki poikansa ilmeensä jotakin outoa.

- Blood Daimond? Zero lausui poikansa nimen.

Bloodin kasvoille nousi iljettävä virne Pian Rivet makasi verissään seinän vierellä. Haru kerkesi juosta ulos se oli hädissään se vain juoksi.

- Blood Mitä tämä on! Zero murisi ja tälläkertaa hän oli tosisaan.
- Tämä on vallan kaapaus, Kai sinä tiedät mitä se takoittaa!! Blood Daimond murisi iskien hampaansa isänsä kaulaan.

- Missä minä olen? Minä katselin ympärilleni, tämä ei ollut koti, enkä minä nähnyt emoa missään?... Rika mietti hiljaa

- Älä pelkää pentu, Hiljainen ja Kaunis ääni sanoi. Se oli Hitomi Rikan pelastaja. Olet Kukkaniityllä paratiisissa johon vain hyväsydämiset ja rohkeat pääsevät. Hitomi selitti. Rakas?Hitomi lausui ääneen.

Esiin astui komea ja niin vahvan ja uskollisen näköinen karhukoira.
Uroksen silmät kääntyivät pennun silmiin ja niistä näki uskollisuuden ja että uros ei ollut paha.

- Älä pelkää, minä olen Joe, ja tässä on Hitomi vaimoni. Pelastimme sinut metsästä. Olit todella väsynyt ja Veren tahrima. Mitä on tapahtunut missä äitisi on? tai isäsi? Joe kysyi katsoen pentua.

Rikan hengitys lakkasi hetkeksi. Se oli todella järkyttyneen näköinen.

- Äiti... Rika lausi hiljaa ääneen.

Sen silmistä alkoi tippua isot kyyneleet.

Äiti.. äiti on kuollut...äiti kuoli tulipalossa.... Äiti pelasti minut... Rika nousi seisomaan sen pieni keho vapisi.. Haru sisko... Rika pyrähti Joen ja Hitomin ohitse mutta, Joe nappasi pennun hampaisiinsa laskien tämän eteensä. Älä pidän niin kiirettä sisaresi on turvassa. hän nukkuu, Joe selitti.

- Nukkuu?.... En vain enään jansanut... Painoin pienen pääni vasten joen tassua kyyneleeni että kehoni vapisten. Joe lohdutti kuin isä joka oli ollut minulle aina niin tärkeä.

-Kuule pentu.. Sinun on parasta nukkua hetki... olet liian väsynyt ja järkyttynyt..Hitomi sanoi

-Mi..Minä olen Rika... Ja sisareni on Haru... e...ettekö löytänett veljeämme?.. Ri..Rivettiä?.... Tuon sanottuani väsymys veti veronsa ja minä nukahdin.

Noin pari viikkoa oli kulunut siitä kun Rika ja Haru olivat muuttuneet orvoiksi. Rika ja Haru elivät nyt Kukkaniitty nimisellä paikalla. Paikan johtaja Joe ja johtajatar Hitomi adoptoivat pennut omikseen. Tuolloin tietämättä millaista kauhua nämä tulisivat saaman aikaan.

Minä istuin katsellen kirkasta taivasta. Minua vieläkin pelotti ajatus etten enään koskaan tulisi näkemään äitiäni. Enkä tämän takia uskaltanut luottaa melkeimpä kehenkään. Pelkäsi eniten lauman uroksia. Kuuleekohan äiti minua ja siskoa... Rika ajatteli hiljaa

Haru ei voinut hyväksyä sitä että sen äiti oli nyt poissa ja sen lepeän emon paikalla oli kaksi tuntematonta sutta/koiraa.

- Rakas ymärtä ätköhän nuo kaksi koskaan että teimme sen vain pelastaaksemme heidät? Hitomi kysyi katsoen Joeta silmiin.

- Älä huoli rakas kyllä he ymmärtävät ajallaan. Joe totesi

Rika ja Haru olivat toistensa vasta kohtia. Rika oli sähäkkä suunsoittaja ja Haru kiltti ja lempeä. Mutta silti he olivat melko samanlaisia.

-Haru, Rika ! Sisälle on nukkumaan menon aika Hitomi huudahti penuille.

- Mennään Rika ei olla heille ilkeitä.. Haru sanoi katsoen sisartaan.

- Mene sinä vain minä en vielä nukkumaan laita... he eivät ole minun vanhempiani.. joten he eivät määrää minua.... Rika totesi.

- hmm.. Tee kuten tahdot minä menen nyt! Haru pyrähti luolaa kohti.

-Missä Rika on? Joe katsoi Harua kysyvänä.

-Rika sanoi ettei ajo tulla nukkumaan... ettekä te voi määrätähäntä kun te ette ole hänen isänsä ja emonsa.. Haru iski kiinni liampalaseen.

- Vai sillä lailla.. Minä menen.. Katsotaan miten jääräpäinene se tyttö on.. Naurahtaen joe lähti ulos ja kohti Rikan olin paikkaa.

Rika huomasi Joen tulevan tätä kohti ja kiipesi tämän vuoksi puuhun..

-Kuules Rika.. Tiedän että sinulla on pahamieli... ja että kaikki tuntuu menevän reisille... Minä ja Hitomi emme halua satuttaa tai pakottaa sinua mihinkään, emme halua korvata entisiä vanhempiasi. Haluamme vain suojella sinua ja sisartasi. Joe kertoi

-Joe sama... Rika oli laskeutunut puusta ja istui Joen takana... Jos pyydän anteeksi... hyväksytkö minut.. tälläisenä kuin olen?.. Rika kysyi kirkaat silmät joessa

-Tottakai.. Olet minulle kuin pieni tytär. En voisi anntaa kenenkään satuttaa sinua.. tai Sisartasi Harua.. Tule mennään sisälle Hitomi odottaa Joe sanoi.

- Isä.. Odota.. Rika tamsuteli uroksen luokse ja halasi tätä. Mennään jo Äiti odottaa Ensimmäistä kertaa kaiken tapahtuman jälkeen rikan silmistä saatoi nähdä onnellisuude.

- oh.. Miksi sinä minua kutsuit Joe ajatteli hymyillen juosten pennun rinalla. 
- muutos-

Noin vuosi oli kulunut siitä kun Rika ja Haru olivat muuttaneet kukkaniitylle. Pennuista oli kasvanut kauniita täysikasvuisia Koiria. Rika oli tummaturkkinen sen korvat, selkää pitkin meni juova ja hännän päätyyn jatkuva juova oli oransilla. Tytöllä oli siniset silmät ja punainene silkki nauha oikealla korvan juuressa tuhea tuekki piti tytön lämpimänä kovillakin pakkasilla.

Haru taas oli kaunis ja ulkonäöltään Mustan vieoletin ja harmaan sekoituksia. Myös Harulla oli siniset silmät. Ja kaunis tuuhea turkki. Kumpikin tytöstä oli oppinut itsenäisiksi ja Haru oli muuttunut hieman jäärä päisemmäkai varsinkin siskoaan kohtaan.

Rikan ja Harun ensimmäinen taistelu oli Karhutaistelu. Tuossasamaisessa taistelussa Rika oli saada surmansa mutta pelastui täpärästi vain parin viilon kanssa selässään.

Vähän ajan kuluttua Kukkaniitylle tuli Ilona niminen menninkäinen. Ilona oli uusi tuttavuus hän oli rohkea ja kiltti.

Ilonasta tuli yksi parhaimmista ystävistä Rikalle.

2 vuotta myöhemmin.

- Karhut hyökkävät! Joe herra! Karhut hyökkäävät!! Yski Joen alaisista ulvoi

-Rika!! Nyt mentiin! Ilona huudahti

- Hai!! Rika pinkaisi ulos ja Ilonan perään.

Kaksikon mukana oli noin Kolmekymmengä koiraa. Mukaan lukien Joe sekä Hitomi. Rika ja muut koirat hyökkäsivät suojelakseen kotiaan. Vaikka koirat saivat osumia he taistelivat pää pystyssä.

Taistelu kesti useita tunteja mutta se loppui koirien voittoon..

Rika makasi hiljaa hievahtamattakaan karhun käpälän alla. Ilona ryntäsi Rikan luokse vetäen tämän syliinsä. Rika!! Avaa silmäsi.. Sisko rakas.. Ilonan silmistä tippui isot kyynelleet. Kyyneleet tippuivat rikan rinalle. Naaraan silmät leimahtivat valkoisiksi ja rika nousi ilmaan valkoisen valon hohtamana. Naaraan kaulaan ilmestyi valkoinen koru. "Elämän koru" jos koru särkyy loppuu Naaraankin elämä.

-Rika? Ilona halasi siskoaan.

-älä rutista minua kuoliaksi Ilona!... Rika sanoi

(samassa tekstissä 3 kappaletta) :)

TykkääTykkää ·  · Jaa

~musta valkoiset kaksoset~

Olipa kerran Noin 10 vuotta ennen ihmisiä. Maanpäällä eli vain kaksi susi laumaa. Mustat sekä valkoiset sudet. Sattuipa kerran niin että Mustan susi lauman johtaja Alfa rakastui valkoisen susi lauman johtajaan Omegaan. He eivät välitäneet että he olivat erin värisiä ja erinlaisia he rakastivat toisiaan hyvin paljon. Kun rakkaus oli pääsyt siihen vauhtiin siunautui parille 3 pentua. Jotka vuorollaan löysivät ne rakastamansa sudet.
Tämä jatkui ja pian maailmassa oli jos minkä väristä tahansa sutta. Noin 5 vuotta sitten syntyi maailmaan kaksi valkoista suttq kuin kopioita toisistaan. Toisen nimi Oli Maya. Ja Toisen nimi Kishu, Arvaatteko? Se olin minä. Me olimme toistemme kopiot me rakastimme emoamme sekä isäämme. He olivat meille kaikki kaikessa. Me suojelimme toinen toistamme. Kerran tapahtui jotakin mitä ei enään voitu estää ikinä...

Minä ja Maya olimme metsässä saalistamassa normaaliin tapaan. Juoksimme perä vilkkaa kuin ennenkin. Saimme saaliiksi kolme Kupari fasaania. Pian kuului avun huuto. Maya pyrähti paikkaa kohti. Pieni pentu oli joutunut demonin valtavan suden ruokalistalle. Maya hyökkäsi epäröimättä. Minä seurasin häntä. Hetken taisteltuamme ja lultuamme että voitimme Demoni heitti Mayan kivikkoon ja hän menetti tajuntansa. Minä hyökkäsin epäröimät. Sain oikeaan silmääni viilon ja kuononpoikki meni kolme viiltoa myös. Hirviö kaatui maahan ja oli miltein kuollut....

Se päästi irti tumman savun joka iskeytyi minuun.. en voinut olla huutamatta kivusta. Valkoinen turkkini muuttui mustaksi... siniset silmäni leimahtivat punaisiksi. Kaulaani ilmestyi punainen kristalli joka oli elämän kristallini tuosta hetkestä lähtien. Makasin maassa veren tahrimana. Yksi asia helpotti tuskaani. Maya oli pelastunut. Ja pentu myös.

Tämän asian takia isämme karkoitti minut.. se jota olin rakastanut karkoitti minut synnynin seudultani. Vain hetkeä myöhemmin emoni kuoli outoon sairauteen. Isäni syyttiminua murhaajaksi. Minun musta magiani tappoi hänen vaimonsa. Ei mennyt aikaakaan kun Mayankin oli lähdettävä. Minusta ja Mayasta tuli vihollinen isällemme.

Isämme vannoi kostoa. Minä ja sisareni olemme taistelleet häntä ja hänen alaisiaan vastaan monta vuotta.
(Jatkuu)

~Minun tarinani kiusaamimen~

Kaikkihan tosiaan alkoi jo tosi nuorena. Olisko ollut ennen koulu ikää joskus eskarissa tai tarhassa. Kun miun iho on todella herkkä ja kuiva ja atooppinen niin eskarin täti kehtasi väittää jotakin syyhyä. Tai jne. En tuu koskaan unohtaan näitä helvetillisiä 9 vuotta jona miuta kiusattiin vain sen takia kun olin erillainen. Ja olin vaan oma itteni. 

Mie oon tuntenut melkeimpä kaikki kiusaamisen muodot. Mitä melkeimpä voi vain keksiä. Nimittely, syrjintä, haukkuminen, "Bakteerit" ja jne. Oon aika monesti miettinyt kuinka mie kestin? Miten mie jaksoin herätä joka ikinen aamu siihen täysinäiseen helvettiin ja yksinäiseen oloon? Ja nyt sinulle nouse mieleen kysymys etkö sanonut asiasta kellekään?
Voin tässä ja nyt sanoa. Sanoin kiusaamisestani niinmonelle opettajalle. Oli kivakoulu palavereja ja anteeksi laitettiin pyytämään. Siltikin opettajat eivät välittäneet. Eivät he saaneet kiusaamista loppumaan. Jos sanoit itse jotakin takaisin luokkatoverisi vain nauroivat päin naamaa. Vaikka monet luokkani tytöstä oli muka "kaveria" eivät he ole ikinä olleet minulle kavereita. Sain viettää melkeimpä jokaisen välitunninyksin.

Se tunne kun on alkamassa ryhmätyö. Opettaja käskee ottamaan parit. Aina minä olin yksin. Tai jos opettaja määräsi jonkun parikseni ei hän sitä olisi halunut. Sen huomasi ilmeestä ja eleistä.. ja jopa siitä että en todellakaan ollut se paras koulussa. Ei minusta pidetty. Silti jaksoin vaikka se oli tuskaa minulle. Niinkuin siskoni aina sanoo: Sie oot perinyt minun sisukkuuden ei me turhaan lannistuta/ Masennuta. Jopa gerveyden hoitaja kysyi minulta että miten minä en ollut masentunut?.....

Nyt kun olen pääsyt pois peruskoulusta ja olen ammattikoulussa ja Asuntolassa "Aussissa" Olen tavanut ihania ihmisiä ja saanut monta todella tärkeää ja rakasta ihmistä lähelleni. Heidän ansiostaan minä jaksan. En välitä menneisyydestäni. "Se mikä on mennyttä on myös mennyttä, muista katsoa tulevaa"

Sinä joka luet tätä tällä hetkellä. Minä toivon todella sydämmesäni ettet sinä ole kiusannut. Äläkä edes aloita. Vaikka olisit sinä pystyt pyytämään anteeksi. Ei sitä koskaan tiedä vaikka tämä ihminen olisi pian hyvä ystäväsi. Ja jos näet yksinäisiä tyttöjä tai poikia ota heidät mukaan. Teet tulloin ansiokkaan työn. ~